Asiantuntijakirjoitus: Ukrainan kriisi – Euroopan kriisi
YE-everstiluutnantti (EVP), Varsinais-Suomen reserviläispiirien toiminnanjohtaja Joni Lindeman avaa uusimmassa asiantuntijakirjoituksessa kireää maailmanpolitiikan tilannetta sekä Venäjän ja Naton välisten jännitteiden taustoja. Hän painottaa kirjoituksessa erityisesti kriittisen medianlukutaidon tärkeyttä tässä ajassa.
Joni Lindeman (kuva viimeiseltä komennukselta viime vuodelta)
Kylmän sodan päättymisen ja Jugoslavian hajoamissotien jälkeen kukaan Euroopassa tai Yhdysvalloissa ei uskonut sotilaallisen kriisin olevan mahdollista Euroopassa. Neuvostoliiton romahtamisesta alkanut Euroopan murros synnytti uusia itsenäisiä valtioita niin Euroopassa kuin sen lähialueella Aasian suunnalla. Osa uusista valtioista oli entisiä Neuvostotasavaltoja, osa ennen toista maailmansotaa olleita itsenäisiä valtioita ja osa kokonaan uusia. Nämä muutokset maailmankartassa jättivät pinnan alle kytemään kuitenkin ristiriitoja, joista osa on jo roihahtaneet liekkeihin osan ollessa vielä kytemässä. Esimerkkinä tällaisesta kytevästä kriisistä on tilanne Bosnia-Herzegovinan alueella ja liekeissä olevasta esimerkkinä on Ukrainan tilanne. Tässä artikkelissa tarkastelen Ukrainan kriisiä ja siihen liittyvää retoriikkaa kansainvälisessä politiikassa. Tarkoituksena on auttaa lukijoita ymmärtämään tilanne hieman paremmin sekä ymmärtämään, ettei asiat aina oli niin kuin ne kerrotaan.
Taustaa
Nykyisen Ukrainan alueen historia ulottuu ajalle noin 700 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Alueella on ollut lukuisia ”hallitsijoita” ja etnisiä ryhmiä mukaan lukien Mongolit 1200 -luvulla. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Ukrainan alue oli pääsääntöisesti palasina ja eri alueita hallitsi Itävalta-Unkari, Saksa, Venäjä ja Puola. Sodan loppuvaiheessa 1917 ukrainalaiset yrittivät eri keinoin itsenäistyä ja laki itsenäisyydestä annettiin 24. tammikuuta 1918. Tällöin Saksa ja Itävalta-Unkari edelleen miehittivät Ukrainaa eikä keskusvaltojen aselepo länsiliittoutuneiden kanssa ratkaissut tilannetta Ukrainan todellisen itsenäisyyden hyväksi. Maan sisäinen kuohunta jatkui osan kansalaisista ollessa edelleen itsenäisyyden puolella osan halutessa uuden Neuvosto-Venäjän osaksi. Retorinen kysymys: Mikä on muuttunut sadassa vuodessa? Koko Ukraina joutui sotatilaan Neuvosto-Venäjän miehittäessä lopulta Kiovan ja maa julistettiin Neuvostotasavallaksi vuonna 1919.
Ukraina oli siis osa Neuvosto-Venäjää ja myöhemmin Neuvostoliittoa aina vuoteen 1991 asti. Ukrainan neuvostotasavallasta tuli vuonna 1922 Neuvostoliiton perustajajäsen. Vuosina 1930–1932 Neuvosto-Ukrainan maatalous kollektivisoitiin Josif Stalinin määräysten mukaisesti ja suuret viljan pakkoluovutukset aiheuttivat holodomoriksi kutsutun nälänhädän, johon 6 – 7 miljoonan ukrainalaisen arvioidaan kuolleen. Toisessa maailmansodassa Ukraina joutui natsi-Saksan miehittämäksi 1941–1944. Ukrainalaiset yrittivät uutta itsenäisyyttä, mutta Saksa ei tähän suostunut ja liitti maan suoraan Saksan alaisuuteen. Toisen maailmansodan jälkeen 1945 Ukrainaan liitettiin Tšekkoslovakian itäinen osa Karpatorutenia, joka yhdisti lopulta kaikki kansallisuudeltaan ukrainalaisten asumat alueet saman hallinnon alle. Uudelleen Ukraina itsenäistyi Neuvostoliitosta vuonna 1991.
Uuden Ukrainan väestöstä osa oli länsimielisiä ja osa, lähinnä itäisissä osissa oleva teollisuusalueiden väestö, oli venäjänkielisiä ja -mielisiä. Tämä jakauma aiheutti muun muassa sisäisiä, poliittisia ristiriitoja, jotka kärjistyivät vuoden 2004 presidentinvaalien epäselvyyksistä juontuneisiin mielenosoituksiin ja joukkoprotesteihin. Näitä tapahtumia alettiin pian kutsua oranssiksi vallankumoukseksi. Lopulta presidentiksi valittiin joulukuussa 2004 länsimielinen Viktor Juštšenko. Maan sisäiset ristiriidat ja valtataistelut kuitenkin jatkuivat länsimielisen Juštšenkon ja hänelle hävinneen, venäjämielisen Viktor Janukovytšin välillä. Helmikuussa 2010 pidetyissä presidentinvaaleissa Janukovytš valittiin, vaikka vaaleja väitettiin jälleen vilpillisiksi. Janukovytšin johdolla Ukraina luopui ensin NATO-jäsenyyden tavoittelusta kesäkuussa 2010 sekä vuonna 2013 EU:n kauppa- ja yhteistyösopimuksesta Venäjän mieliksi. Presidenttiin ja hänen toimiinsa tyytymättömät ukrainalaiset valtasivat Kiovan kadut uudelleen ja protestit muuttuivat väkivaltaisiksi tammikuussa 2014. Lopulta Janukovytš erotettiin 21. helmikuuta ja uudeksi presidentiksi valittiin lopulta toukokuussa 2014 Petro Porošenko suoraan ensimmäisellä vaalikierroksella. Ukrainan sisäistä tilannetta sekoitti tässä välissä Krimillä alkaneet mielenosoitukset laajemman autonomian puolesta, Krimin miehitys ja liittäminen Venäjään helmi-maaliskuussa 2014 sekä itäisessä Ukrainassa maalis-huhtikuussa alkanut venäjämielisten separatistien aseellinen toiminta Donetskin, Luhanskin ja Harkovan alueilla johtaen uuteen maan sisäiseen kriisiin. Nykyinen kriisi Ukrainan alueella on jatkumo näille tapahtumille.
Krimin valtaus ja separatismi Itä-Ukrainassa
Kun Eurooppa myönteiset voimat kaatoivat presidentti Janukovytšin Ukrainan vallankumouksessa 22. helmikuuta, Venäjän johto keskusteli asiasta seuraavana yönä pitkään. Keskusteluiden päätteeksi presidentti Putin totesi, että Venäjän on vallattava Krim. Seuraavina päivinä Krimin Ukrainaa ja Venäjää tukevat mielenosoittajat tappelivat keskenään. Venäjän tunnistamattomiksi naamioituneet erikoisjoukot valtasivat Simferopolissa 27. helmikuuta paikallisen parlamentin ja hallituksen. Venäjän armeija marssi 28. helmikuuta Simferopolin lentokentälle ja Putinia tukeva moottoripyöräkerho Yön sudet avasi sinne johtavat tiet. Tunnuksettomat aseistautuneet sotilaat – joiden presidentti Vladimir Putin myöhemmin myönsi olleen venäläissotilaita – panssaroituine ajoneuvoineen ottivat Simferopolin ja Sevastopolin Belbekin lentoaseman haltuunsa 28. helmikuuta. Samana päivänä Ukrainan ylin johto sai viestin Venäjältä, jonka mukaan Ukrainan on annettava Krimin niemimaa Venäjälle ilman vastarintaa, jotta verenvuodatukselta ja koko Ukrainan valtaukselta vältyttäisiin. Se torjui Ukrainan neuvottelupyynnön pitäen Krimin tapahtumia seurauksina maan sisäisille tapahtumille. Presidentti Vladimir Putin pyysi maansa parlamentin, liittokokouksen ylähuoneelta eli federaationeuvostolta luvan aseelliseen voimankäyttöön Krimillä. Federaationeuvosto puolestaan pyysi presidentti Putinia vakauttamaan Krimin tilanteen keinolla millä hyvänsä ja myönsi luvan. Käydyissä keskusteluissa esitettiin lopunajan seurauksia, jos Venäjä epäonnistuisi ”fasistisen uhan” leviämisessä rajoillaan sekä syytettiin länsimaiden johtajia Ukrainan tilanteen lietsomisessa. Lopulta Krim liitettiin kiistanalaisen kansanäänestyksen jälkeen osaksi Venäjää.
Huhtikuussa vuonna 2014 alkoi Ukrainan hallituksen ja Venäjän tukemien joukkojen, separatistien, välinen aseellinen yhteenotto Itä-Ukrainassa. Tapahtumat alkoivat, kun useissa Itä-Ukrainan kaupungeissa käynnistettiin protesteja Ukrainan uutta valtionjohtoa vastaan. Protestien yhtenä perusteena oli kielilaki, joka olisi sallinut vain ukrainan kielen maan viralliseksi kieleksi. Ukrainan presidentti perui myöhemmin kielilain muutoksen hyväksymisen, mutta protestointi jatkui. Itä-Ukrainassa protestoijat valtasivat monilla paikkakunnilla hallintorakennuksia. Valtaajat, joiden seassa oli Venäjän tiedusteluviranomaisten joukkoja, vastustivat maan uutta hallintoa ja vaativat alueille suurempaa itsehallintoa tai Itä-Ukrainan pääosin venäjänkielisten alueiden liittämistä Venäjään. Itäisimmän Ukrainan asukkaista noin 10 prosenttia on syntynyt Venäjällä. Ukraina vastasi protesteihin ”terrorisminvastaisella operaatiollaan”. Operaatio alkoi menestyä kesä-heinäkuussa 2014, jolloin kapinakeskus Slovjansk luhistui. Yhtenä kriisin käännekohdista voidaan pitää heinäkuun puoliväliä, jolloin Malaysia Airlinesin lento 17 ammuttiin alas ja lähes 300 siviiliä kuoli. Venäjä lisäsi tukeaan separatisteille niin materiaalisesti kuin itse joukkojen osalta, jolloin separatistit valtasivat takaisin menettämiään alueita saavuttaen suurin piirtein nykyisen rintamalinjan. Asemasota Ukrainan ja Venäjän tukemien separatistien välillä on jatkunut syksystä 2014 asti rintamalinjan pysyessä lähes muuttumattomana.
Nykyinen tilanne
Puolustusliitto NATO reagoi tapahtumiin Krimillä ja Itä-Ukrainassa palaamalla takaisin juurilleen eli peruskirjan artikla 5. kollektiivisen puolustuksen pariin. Vuotta 2014 edeltäneen ajan liittouma oli osittain hakenut paikkaansa silloisessa uudessa maailmanjärjestyksessä, ja toiminnan painopiste oli siirtynyt kriisinhallintaan mm. Afganistanissa sekä rauhankumppanuustoimintaan. Presidentti Putinin valtakauden alkuvaiheessa käytiin jopa ajatustenvaihtoa siitä, että Venäjä voisi liittyä NATO:n jäseneksi. Tapahtumat Krimillä ja Itä-Ukrainassa olivat eräänlainen herätys liittoumalle, kuten NATO:n operaatioesikunnan, SHAPE:n silloinen operaatiopäällikkö, kahden tähden amerikkalainen kenraali totesi kirjoittajan läsnä ollessa yhdessä alkukevään 2014 aamupalaverissä: ”Me luulimme kylmän sodan päätyttyä, että Venäjä on meidän kaverimme. Näin ei selvästikään ole eli nyt pitää palata liittouman perustehtävän pariin.” Tästä alkoivat ne toimet, jotka nykyisin tunnetaan muun muassa NATO:n rotatoivina pataljoonan taisteluosastoina Baltian maissa ja Puolassa sekä NATO:n kehittyneempänä nopeantoiminnan joukkona.
Vuoden 2014 jälkeen itäisessä Euroopassa on tapahtunut merkittäviä sotilasteknisiä toimia. NATO teki vuoden 2016 Varsovan huippukokouksessa päätöksen sijoittaa Viroon, Latviaan, Liettuaan ja Puolaan pataljoonan vahvuisen monikansallisen taisteluosaston kuhunkin maahan. Joukkojen saavuttaessa operatiivisen valmiuden vuonna 2017 niiden kokonaisvahvuus on ollut noin 5000 sotilasta. Venäjä ilmoitti perustavansa omalle länsirajalleen eli käytännössä Ukrainan vastaiselle rajalle kolme uutta divisioonaa (yhteensä noin 20 000 – 25 000 sotilasta) vastaamaan NATO:n kasvaneeseen uhkan ja joukkojen keskittämiselle NATOn itäiselle osalle. Huomionarvoista on, että NATO teki päätöksen taisteluosastoista kesällä 2016, mutta Venäjän puolustusministeriö antoi käskyn edellä mainittujen divisioonien perustamiseen JO kesällä ja syksyllä 2015 eli noin vuosi ennen Varsovan huippukokouksen päätöksiä. Ja toisaalta Venäjän länsirajalla jo ennen uusia divisioonia olleet joukot olisivat hyvin pystyneet PUOLUSTUKSELLISESSA sodassa torjumaan Venäjän hyökkäyksellisiksi joukoiksi kuvaamat NATO:n taisteluosastot.
Näiden päätösten jälkeen Venäjä on aktiivisesti harjoitellut länsirajansa suunnassa sekä Kaliningradin, Krimin niemimaan, Itämeren ja Mustanmeren alueella. Toki myös NATO on harjoitellut Itämerellä, Mustanmeren alueella, Jäämerellä sekä liittouman itäisten jäsenmaiden alueilla. NATO:n harjoitukset ovat kaikki olleet tähän asti ennalta ilmoitettuja ja harjoituksiin on kutsuttu ETYJ-protokollan mukaisesti tarkkailijoita, jos harjoitusvahvuus on ylittänyt protokollassa määritetyt joukkovahvuudet. Sen sijaan Venäjä ei harjoituksissaan ole pääsääntöisesti noudattanut tätä protokollaa, vaikka se on allekirjoittanut ja sitoutunut noudattamaan yhdessä sovittuja sääntöjä. Venäjän perusteluna on ollut yleensä, että sattumoisin eri joukko-osastot harjoittelevat samaan aikaan yhteisen johdon alaisuudessa, mutta erillisissä harjoituksissa, jolloin vahvuudet eivät yksittäin ylitä tarkkailijoiden kutsumiseen asetettua rajaa. Toisaalta Venäjän asevoimien harjoitukset ovat usein heidän oman ilmoituksensa mukaisesti toimintavalmiusharjoituksia, joista ei tarvitse ilmoittaa etukäteen. Niin tai näin, Venäjä pelaa peliä omilla säännöillään eikä yhteisesti sovituilla säännöillä.
Tämän hetken tilanteen keskiössä on Kremlin ilmoittama NATO:n ja Yhdysvaltain sotilaallinen turvallisuusuhka Venäjän valtiota kohtaan. Kremlissä koetaan, että NATO on saartamassa Venäjää ja uhkaa valtion suvereniteettia. Muodostuneeseen sotilaalliseen uhkaan kuuluvat Kremlin mukaan edellä mainitut hyökkäysjoukot Baltiassa ja Puolassa, Yhdysvaltain ohjuspuolustusjärjestelmä, joka ei ole vielä edes operatiivisessa käytössä sekä NATO:n mahdollinen laajeneminen uusiin maihin, kuten Suomeen, Ruotsiin, Georgiaan tai Ukrainaan. Niinpä Venäjän ulkoministeriö julkaisi nettisivuillaan sekä venäjäksi että englanniksi sopimusluonnokset NATO:n ja Venäjän sekä Yhdysvaltain ja Venäjän välille. Näistä sopimuksista, käytännössä Venäjän turvallisuustakuuvaatimuksista on keskusteltu tammikuun 2022 aikana. Sopimuksia lukiessa paljastuu, että Venäjä esittää vaatimuksia lännelle suostumatta kuitenkaan itse mitenkään liennyttämään tilannetta tai lisäämään itäisen Euroopan maiden turvallisuutta. Sopimuksissa Venäjä muun muassa vaatii NATO:a vetämään kaikki liittouman joukot ja asejärjestelmät pois niistä maista, jota eivät olleet liittouman jäseniä vuonna 1997 eikä liittouma saisi ottaa enää uusia jäseniä. Käytännössä sopimusten sisältö muistuttaa Molotov-Ribbentrop -sopimusta, jossa itäinen Eurooppa mukaan lukien Suomi jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin.
Vaatimukset olivat siis niin kohtuuttomia, että oli itsestään selvää, ettei NATO ja Yhdysvallat voinut niihin suostua. Tämä yhdessä muiden julkisuuteen tulleiden toimien kanssa on osa Venäjän narratiivia, suunnitelmaa (Narratiivi = kertomus vakiinnuttaa tapahtumien välisen järjestyksen tai loogisen suhteen ja asettaa ne jatkumoon, joka ei ole välttämättä kronologinen). Narratiivi, kertomus rakennetaan niin, että haluttu tavoite saavutetaan. Sen osia ovat muun muassa oman kansan vakuuttaminen toiminnan tarpeellisuudesta, kohdevaltioon vaikuttaminen/syyllistäminen ja kansainväliseen yhteisöön vaikuttaminen/syyllistäminen, Keinoina narratiivin toteuttamiseen ovat muun muassa sisäpolitiikka, diplomatia, kansainvälinen politiikka, muiden syyllistäminen, vetoaminen muiden tekemisiin (todellisiin tai kuviteltuihin), valeoperaatiot sekä vahva informaatiovaikuttaminen. Perusteina tavoitteen saavuttamiseksi voidaan käyttää esimerkiksi historiallista perustetta (”Ukraina on itseasiassa osa Venäjää” tai ”Moskovan ortodoksisen kirkon syntysijat ovat nykyisen Kiovan alueella”), turvallisuusuhkaa (”NATO:n laajentuminen itään Uhkaa Venäjän turvallisuutta” tai ”NATO:n hyökkäysjoukot Baltiassa ja Puolassa ovat uhka Venäjän turvallisuudelle”) ja taloudellisia syitä (”Lännen taloudelliset pakotteet uhkaavat Venäjän taloutta ja myös turvallisuutta”).
Samalla kootaan tarvittavia sotilaallisia suorituskykyjä kohdevaltion läheisyyteen esimerkiksi sotaharjoitusten varjolla. Oivallinen esimerkki tällaisesta toiminnasta on yhteiset sotaharjoitukset Valko-Venäjällä yhdessä Ukrainan itärajalle keskitettyjen joukkojen kanssa. Tämä mahdollistaa nerokkaan pihtiliikkeen Ukrainassa ja Valko-Venäjällä ”sotaharjoitukseen” osallistuville joukoille on lähes suora ja kohtuullisen lyhyt reitti Kiovaan. Samaan aikaan Venäjän Kauko-Idän sotilaspiiristä on kuljetettu taisteluosastoja länteen. Venäjän mukaan kyse on harjoituksesta, jossa testataan maan liikenneinfrastruktuurin kykyä kuljettaa suuria joukkoja oikea-aikaisesti pitkiä matkoja sekä joukkojen kykyä taistelukyvyn palauttamiseen pitkien siirtymisten jälkeen. Koska kyseessä on operointi maalla, voidaan Venäjän laivastoa käyttää harhauttamiseen ja sitomaan vastustajan (lue NATO:n ja Yhdysvaltain) joukkoja toisarvoisiin suuntiin. Tästä on esimerkkeinä ilmoituksen suurista laivastoharjoituksista Välimerellä, Mustanmeren alueella, Atlantilla, Barentsinmerellä, Jäämerellä ja Tyynellä Valtamerellä. Samaan harhauttamiseen ja vastustajan sitomiseen kuuluu myös ilmoitettu laivastoharjoitus Intian Valtamerellä yhdessä Kiinan ja Iranin laivastojen kanssa. Huomionarvoista on, että Intian Valtamerellä, Diego Garcian saarella on Yhdysvaltain kalustoalusosasto, jossa on kalusto ja varusteet ainakin prikaatin kokoiselle joukolle kuukauden toimintaa varten.
Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?
Euroopassa on kriisi ja kun Euroopassa on kriisi, ei Suomi ole eikä voi olla sivustakatsoja. On turhaa haihattelua ja hyväuskoisuutta kuvitella, että Itämeren alueella tai sen eteläpuolella oleva kriisi Venäjän ja lännen välillä ei vaikuttaisi maahamme. Perusongelmana on se, että Suomi on käytännössä saari. Noin 80 prosenttia maamme ulkomaankaupasta, viennistä ja tuonnista, tapahtuu meriteitse. Venäjä on aikaisemmin käyttänyt Itämerellä painostuskeinona tai ihan vaan voimannäyttönä merialueiden julistamista vaara-alueiksi laivastoharjoitusten ja kovapanosammuntojen vuoksi. Tämä on tietenkin kansainvälisten säädösten mukaista, mutta sopivassa kohdassa Itämerellä pidettävä harjoitus rajoittaa merikuljetuksia. Jos kriisi leviää merialueille, se nostaa vakuutusmaksuja ja kuljetushintoja, jos laivayhtiöt ylipäätään uskaltautuvat vaarallisille vesille. Tällöin me emme saa raaka-aineita ja valmiita tuotteita tai me emme pysty viemään omia tuotteitamme maailmalle, jolla on huomattavaa vaikutusta yhteiskunnallemme sekä kansalaistemme hyvinvoinnille.
Toisaalta nykyisessä kriisissä me olemme pelinappulana Venäjän etupiiriajattelussa. Jos Venäjä saisi läpi edellä mainitut vaatimuksensa muun muassa NATO:n laajentumisen estämiseksi, lopputuloksena me suomalaiset jäisimme oman onnemme nojaan. Toki meillä olisi mahdollisuus palata ajassa 50 vuotta taaksepäin, solmia YYA-sopimus ja siirtyä idän etupiiriin. En kuitenkaan usko, että valtaosa suomalaisista oikeasti haluaisi matkustaa aikakoneessa suomettumisen aikaan. Kyse on myös arvostamistamme läntisistä arvoista. Me elämme tänä päivänä yhteiskunnassa, jossa erilaiset vapaudet ja muut perustuslakiin kirjatut kansalaisten oikeudet ovat lähes pyhiä. Me kuulemme lähes päivittäin siitä, kuinka naapurissamme rajoitetaan meille normaaleja kansalais- ja perusoikeuksia. Siksi on kovin tärkeää itse kunkin miettiä, millaisen tulevaisuuden haluaa itselleen ja lapsilleen. Kuten aiemmin totesin, me emme voi hyväuskoisesti ja sinisilmäisesti luulla, että me voimme pitää itsemme sivussa käynnissä olevassa eurooppalaisessa kriisissä.
Oman mielipiteen muodostamisessa kannustan kaikkia lukijoita seuraamaan aktiivisesti, mutta kriittisesti mediaa. Lukijan kannatta suomalaisen ja länsimaisen median lisäksi seurata myös valtio-omisteisia venäläisiä uutistoimistoja. Esimerkiksi TASS ja Russia Today (RT) julkaisee englanninkielisiä uutisia, joista voi lukea virallisen Venäjän näkemyksiä asioista. Näitä seuranneena voin todeta, että mustaa maalataan valkoiseksi. Siksi kriittinen median seuraaminen on tärkeää, jotta meistä ei tule informaatiovaikuttamisen uhreja ja hyväntahtoisia hölmöjä.
Toivon, että tätä julkaistaessa liekeissä oleva hermosota ja kova retoriikka ei ole muuttunut pelastustoimen termiä käyttääkseni täyden palon vaiheessa olevaksi kuumaksi sodaksi.
Joni Lindeman
YE-everstiluutnantti (EVP)
Varsinais-Suomen Reserviläispiirien toiminnanjohtaja
Venäjän ja Ukrainan joukot tammikuussa 2022. (Kenraali Wesley Clarkin ja tohtori Phillip Karberin raportti)